Canal Grande

Canal Grande on Venetsian kaupungin 3,8 km pitkä, käänteisen-S kirjaimen muotoinen pääkanaali.

Vesiväylä, joka muodostaa yhden tärkeimmistä liikennöidyistä kanaaleista kaupungin alueella, tarjoaa yleisiä liikennevälineitä julkisten vesibussien (italiaksi “vaporetti”) ja yksityisten vesitaksien avulla. Voit lisäksi tutustua kanaaliin perinteisen gondolakyydin avulla.

Toisessa päädyssään kanaali johtaa Venetsian laguuniin lähellä Santa Lucian rautatieasemaa, kun taas toinen pääty johtaa San Marcon laskeumaan.

Niiden välisellä alueella kanaali tekee suurikokoisen käänteisen-S kirjaimen muotoisen väylän läpi keskustan kaupunginosien (“sestieri” italiaksi).

Kanaali on kokonaisuudessaan 3800 metriä pitkä, 30-90 metriä leveä, ja sen keskimääräinen syvyys on viisi metriä.

Canal Grande

Kanaalin reunustoilla on yhteensä yli 170 rakennusta, joista useimmat ovat peräisin 1200-1700 luvuilta, edustaen historiallisen Venetsian tasavallan vaurautta ja taidetta parhaimmillaan.

Väylää reunustavat palazzot olivat aatelisten venetsialaisten perheiden tilaisuus osoittaa rikkautensa ja toisaalta myös kaupungin asukkaiden tapa paljastaa syvä kiintymyksenä Venetsian laguunia kohtaan.

Huomattavimpia palazzoja kanaalin varrella ovat Palazzi Barbaro, Ca’ Rezzonico, Ca’ d’Oro, Palazzo Dario, Ca’ Foscari, Palazzo Barbarigo, Palazzo Venier dei Leoni (josta löytyy Peggy Guggenheim Collection taidemuseo). Kirkkoihin väylän varrella lukeutuu mm. Santa Maria della Salute.

Kanaali on vuosittain myös satoja vuosia vanhojen traditioiden tapahtumapaikkana, mukaanlukien historiallinen Venetsian regatta (“Regata Storica”), ensimmäisenä sunnuntaina syyskuussa.

Aina 1800-luvulle saakka tätä Venetsian pääkanaalia ylitti vain yksi silta, Rialton silta, mutta nykyisin väylän yli pääsee kaikkiaan neljän sillan avulla: Ponte di Rialto, Ponte degli Scalzi, Ponte dell’Accademia, ja Ponte della Constituzione (joka tunnetaan myös nimellä Ponte di Calatrava suunnittelijansa mukaan).

Ponte dell'Accademia

Näistä Ponte della Constituzione yhdistää kaupungin rautatieaseman Piazzale Roma aukioon, joka on yksi harvoista paikoissa Venetsiassa joihin pääsee busseilla ja autoilla.

Siltojen lisäksi monista kohtaa kanaalia pääsee yli yksinkertaisen historiallisen gondolan nimeltään “traghetto” avulla, vaikkakin näiden palveluiden määrä on vähentynyt vuosi vuodelta.

Canal Grande – historia

Venetsian pääkanaalin uskotaan seuraavan antiikin aikaisen joen mukaista väylää Venetsian laguuniin. Joen, jota kutsuttiin nimellä “Rio Businiacus”, varrella oli ollut asutusta jo ennen antiikin Rooman valtakunnan periodia.

Alueella asujien määrä ja paikan strategisen merkityksen tärkeys kasvoi voimakkaasti ensin Rooman valtakunnan ja myöhemmin Bysantin valtakunnan myötä. Alueen hallitsija, doge, siirsikin 800-luvulla pääpaikkansa Malamoccosta turvallisempaan “Rivoaltus” sijaintiin, nykyisen Rivolin alueen kohdalle Venetsiaa, pääkanaalin varrella.

Dogen muutettua päämajaansa myös kaupankäynti siirtyi kanaalin varrelle, jossa väylän syvä pohja ja erinomaiset ankkurointimahdollisuudet antoivat kauppiaille paljon tilaisuuksia laajentaa toimintaansa.

“Fondaco” talot

Kaupankäynnin kasvaessa kanaalin varrella, “fondaco” talojen, jotka olivat yhdistelmä markkinapaikkaa, varastoa, ja kauppiaiden residenssiä, määrä kasvoi voimakkaasti.

Fondaco dei Turchi

Fondaco-talojen portiikki kattaa rantapenkereen alueen, joka avittaa laivojen lastien purkua. Portiikista lähtee käytävä, jota sivustavat varastohuoneet, yltäen talon takapihan.

Samankaltaisesti talon portiikin kokoinen toisen kerroksen loggia valaisee hallin, joka toimii väylänä kauppiaiden huoneisiin. Julkisivu on Fondaco taloissa siten jaettu ilmavaan keskusosioon sekä kahteen kiinteämpään sivustaan. Matala mezzanine toimistoineen jakaa nämä kaksi kerrosta.

Fondaco talo sisälsi usein kaksi sivutornia (“torreselle”) puolustusta varten, kuten asia oli ylläkuvatussa 1200-luvulla rakennetussa Fondaco dei Turchissa, turkkilaisten kauppiaiden tiloissa.

Saksalainen varasto, nimeltään Fondaco dei Tedeschi (1500-luvulta, myös pääkanaalin varrella), joka oli käytössä aina Venetsian tasavallan päättymiseen saakka 1700-luvun lopulle, heijastaa omalta osaltaan sitä korkeaa lukumäärää ulkomaisia kauppiaita, jotka toimivat kaupungin alueella läpi alueen historian.

Kaupankäynnin suhteen kanaalin varrelle (varsinkin Rialton alueelle) rakennettiin tätä silmälläpitäen paikan historian aikana kaupallisia ja finanssi-alan keskuksia (Palazzo dei Camerlenghi ja Palazzo dei Dieci Savi), kuin myös rahapaja.

Vuonna 1181 Nicolò Barattieri rakennutti pontoonisillan yhdistämään Rialton Mercerien alueeseen (muodostaen Venetsian yhtenäisen kaupallisen keskuksen). Silta korvattiin myöhemmin puisella, myymälöitä täynnä olevalla sillalla (ja edelleen nykyisellä kivisillalla, josta edelleen löytyy turistimyymälöitä).

Venetsialais-bysanttilainen tyyli

Venetsian historia seuraa läheisesti Bysantin valtakunnan tapahtumia, ja alue sai Bysantista historiansa aikana muun muassa patsaita, friisejä, pylväitä, ja kapiteeleja somistamaan aateliston kanaalinvarren huoneistoja.

Bysanttilainen taide yhtyi aikaisempiin venetsialaisiin elementteihin, josta seurasi ainutlaatuinen venetsialais-bysanttilainen tyyli. Arkkitehtuurissa tyyliä kuvasivat etenkin suuret loggia osiot pyöreillä tai pitkänomaisilla kaarilla sekä monivärisillä marmoreilla.

Voit nähdä Canal Grande kanaalin varrella tätä tyyliä (hyvin säilyneenä) etenkin palazzoissa Ca’ Farsetti, Ca’ Loredan, ja Ca’ da Mosto, joista kukin on peräisin 1100-1200-luvuilta.

Näiden palatsien rakentamisperiodia kuvaa Rialton alueen voimakas rakennusbuumi, joka johti kanaalin ja sen lähialueiden nykyiseen muotoonsa. Tämä muoto on säilynyt ajan yli, sillä vuosisatojen kuluessa tehdyt restauroinnit ja jälleenrakennukset ovat yleensä säilyttäneet arvokkaat alkuperäiset materiaalinsa ja perustuksensa.

Jälleenrakennukset ovat tosin tuoneet osin uusia elementtejä venetsialais-bysanttilaiseen tyylisuuntaan (kuten kanaalinvarren Ca’ Sagredo & Palazzo Bembo palazzoissa). Näistä tekijöistä pysyvyksi jäivät monivärisyys, kolmi-osaiset julkisivut, loggiat, sekä hajanaiset aukeamien ja huoneiden sijoittelu.

Venetsian lähi-itäinen kulttuuriperintö on osittain myös peräisin neljännen ristiretken osana tehdyn Konstantinopolin ryöstöstä (1204) kaupunkiin tuoduista saaliista, joka antoi paikalle itäisen olomuodon aina pitkälle 1300-luvun loppua kohden.

Venetsialainen gotiikka

Venetsialainen gotiikka arkkitehtuuri sai suosiota suhteellisen myöhäisessä vaiheessa, runsaana ja rikkaasti koristeltuna gotiikan (“gotico fiorito”) muotona, alkaen Dogen palatsin eteläisestä julkisivusta.

Vielä nykyäänkin voit nähdä tätä gotiikan tyylin vertikaalisuuden ja valaistuksen painotusta fondaco talojen portiko ja loggia osioista: pylväät kapenevat, pidennetyt kaaret on korvattu teräväkärkisillä tai lohkoisilla versioilla, ja julkisivut ovat täynnä säihkyviä värejä.

Rakennusten avoimet marmori fascia-yläosat otettiin myös tästä tyylisuunnasta käyttöön koko kanaalin varren rakennuksista.

Ca' d'Oro

1400-luvulta peräisin olevista palatseista tätä alkuperäistä olomuotoa ilmentävät edelleen Ca’ d’Oro, Palazzo Bernardo, Ca’ Foscari (Venetsian yliopiston päärakennus), Palazzo Pisani Moretta, Palazzi Barbaro, sekä Palazzo Cavalli-Franchetti.

Renesanssi

Renesanssi arkkitehtuurin tyyli tuli venetsialaisiin taloihin 1400-luvun alkupuolelta alkaen, rakennuksiin kuten Palazzo Dario ja Palazzo Corner Spinelli, jonka suunnitteli renesanssityylin pioneeri kaupungissa, Mauro Codussi.

Codussin projekteihin Venetsiassa kuului myös Ca’ Vendramin Calergi (josta löytyy nykyisin Venetsian kasino), edustaa täydellistä tyylisuunnan siirtymää alueella: lukuisine ja suurine ikkunoineen ja avoimina marmoreineen, joita ympäröivät pyöreät kaaret ja kolmen klassisen tyylin pylväät.

Klassinen arkkitehtuuri on parhaiten näkyvissä kanaalinvarren Jacopo Sansovinon (joka saapui kaupunkiin Roomasta kutsuttuna vuonna 1527) suunnittelemissa töissä.

Hänen töitään pääkanaalilla ovat Palazzo Corner ja Palazzo Dolfin Manin, jotka tunnetaan suuremmoisuudestaan, horisontaalisista pohjapiirroksistaan valkoisine julkisivuineen ja sisäpihan rakennelmien kehitelmistään.

Muita renesanssin rakennuksia kanaalin varrella ovat Palazzo Papadopoli ja Palazzo Grimani di San Luca. Aikoinaan useita näiden palazzojen julkisivuja koristi taiteilijoiden kuten Il Pordenone, Tintoretto, ja Paolo Veronese tekemät freskot, mutta ne kaikki ovat tuhoutuneet jälleenrakennustöiden mukana.

Venetsialainen barokki

Alessandro Vittoria aloitti Palazzo Balbin (nykyisin Venetsian hallintorakennus) rakennustyöt vuonna 1582, barokkityyliin: vanhanaikaisine reunalistoineen, epäsäännöllisine päätykolmioineen, ja koristeellisine kuvailuineen.

Tärkein barokki arkkitehti Venetsiassa oli Baldassarre Longhena. Vuonna 1631 hän aloitti upean Santa Maria della Salute basilikan rakennustyöt, josta tuli yksi Italian kauneimmista kirkoista ja Canal Granden symboli.

Santa Maria della Salute

Kirkon julkisivun klassinen sommitelma sisältää koristeluita ja useita patsaita, jotka osaltaan kruunaavat hienostuneita koristeltuja pylväitä pääkupolin ympärillä.

Longhena myöhemmin suunnitteli kaksi majesteetillista palatsia, Ca’ Pesaron ja Ca’ Rezzonicon (kaiverrustöineen ja chiaroscuro efekteineen), sekä Santa Maria di Nazareth kirkon (joka tunnetaan myös nimellä “Chiesa degli Scalzi”). Arkkitehdin töistä vain Santa Maria della Salute on säilynyt alkuperäisessä designissaan näihin päiviin saakka.

Longhenan käyttämiä teemoja heijastelevat myös Palazzo Labian kaksi vanhempaa julkisivua, sisältäen kuuluisan Giambattista Tiepolon freskotyön.

Longhenan koulukuntaan kuuluivat lisäksi Domenico Rossi (jonka käsialaa ovat San Staen julkisivu ja Ca’ Corner della Regina) sekä Giorgio Massari, jonka vastuulle jäi Ca’ Rezzonicon palatsin viimeistely.

Vaikka 1500-ja 1600-luvut olivat lopun alkua Venetsian tasavallan suuruuden ajalle, kanaalinvarrelle rakennettiin tuona periodina ennennäkemätön määrä rakennuksia.

Tämä selittyy osittain lisääntyneenä aatelisperheiden lukumäärästä heidän maksaessaan pienen omaisuuden tästä etuoikeudesta Venetsian valtiolle, joka kohtasi taloudellisia vaikeuksia.

Kun nämä uudet perheet saavuttivat uuden statuksensa Venetsian yhteiskunnassa, he rakensivat itselleen vaikuttavan näköisiä residensseja pääkanaalin varteen, joka puolestaan yllytti muita aatelisperheitä jälleenrakentamaan omansa.

Neoklassinen arkkitehtuuri ja moderni aika

Kanaalin varrelta löytyy myös neoklassista arkkitehtuuria 1700-luvulta.

Vuosisadan ensimmäiseltä puoliskolta on peräisin San Simeone Piccolo, vaikuttavine korinttialaisine portiikkeineen ja kuparipäällysteisine kupoleineen, joka on muotoiltu temppelin teemaisesti.

Massarin suunnittelema Palazzo Grassi valmistui puolestaan vuosisadan jälkipuolella.

Venetsian tasavallan päätyttyä ranskalaisten valtaukseen vuonna 1797, kaikki rakennustyöt Venetsiassa jäädytettiin, jota symbolisoivat keskeneräisiksi jääneet San Marcuola sekä Palazzo Venier dei Leoni (nykyään Peggy Guggenheim Collection taidemuseon tiloina).

Aatelisperheet menettivät samalla halunsa statuksensa kohottamiseen rakennusprojektien kautta. Useita historiallisia palatseja romutettiin vuosien varrella, mutta suurin osa niistä on säilynyt näihin päiviin saakka, ollen suurelta osiltaan julkisesti omistettuja, instituutioiden ja museoiden hallinnoimina.

Periodi Ranskan hallinnan alaisuudessa oli vaikea etenkin Venetsian kirkoille, joista miehittäjät veivät kalusteita ja taideteoksia, ja uusien lakien myötä osan toiminta kirkkona muutettiin muihin tarkoituksiin (esimerkkinä Santa Maria della Carità, josta nykyisin löytyy Gallerie dell’Accademia taidemuseo) tai tuhottiin (kuten Santa Lucia (osin Palladion suunnittelema kirkko), Santa Lucia rautatieaseman tieltä).