San Giorgio Maggiore

San Giorgio Maggiore on 1500-luvulta peräisin oleva venetsialainen benediktiiniläiskirkko samannimisellä saarella.

Kirkko, jonka suunnitteli yksi aikakautensa tunnetuimmista arkkitehdeista, Andrea Palladio, rakennettiin vuosien 1566 ja 1610 välisellä periodilla.

Tyyliltään basilika kirkko edustaa klassista renesanssia, ja sen hohtavanvalkoiset marmorit välkehtivät sinisten vesien päällä, vastapäätä piazzettaa, muodostaen keskipisteen näkymille Riva degli Schiavonilta.

San Giorgio Maggiore Venetsia

Ensimmäinen versio kirkosta rakennettiin saarelle vuonna 790, ja vuonna 982, saaresta tuli benediktiiniläisen seurakunnan omaisuutta Doge Tribuno Memmon antaman määräyksen myötä.

Benediktiiniläiset perustivat luostarin alueelle, mutta vuonna 1223, kaikki saarelle rakennetut rakennelmat tuhoutuivat tuhoisan maanjäristyksen mukana.

Sekä kirkko että luostari jälleenrakennettiin maanjäristyksen jälkeen.

Kirkko, joka sisälsi keskilaivan sivukappeleineen, ei sijainnut nykyisen kirkon paikalla, vaan kauempana pienen aukion laidassa. Rakennuksen edustalla oli luostarirakennelmia, jotka kuitenkin tuhottiin vuonna 1516.

Palladio saapui Venetsiaan vuoden 1560 aikana, periodilla, jolloin luostarin ruokalaa oltiin jälleenrakentamassa. Hän toi suuria parannuksia tähän työprojektiin, ja vuonna 1565, sai toimeksiannon valmistaa pohjapiirrustukset uuden kirkon varalle.

Arkkitehdin luoma malli valmistui ja hyväksyttiin vuonna 1566, ja peruskivi laitettiin paikoilleen paavin läsnäollessa vielä saman vuoden aikana. Työmaa ei valmistunut Palladion kuoleman (v. 1580) ennen, mutta rungoltaan kirkko oli valmis jo vuonna 1575, poikkeuksina vain kuori alttarin takana sekä julkisivu.

Kuorin suhteen suunnitelmat sen pääsuuntaviivojen osalta tulivat Palladiolta ennen hänen kuolemaansa, ja toteutettiin vuosina 1580-1589.

Työt julkisivun suhteen, sen sijaan, eivät alkaneet kuin vasta 1599, alkuun Simone Sorellan ohjauksessa, mutta ne toteutettiin täysin Palladion mallin pohjalta vuoteen 1610 mennessä.

Kirkon campanile (kellotorni) rakennettiin ensin v. 1467, romahti v. 1774, ja jälleenrakennettiin neoklassiseen tyyliin vuonna 1791. Kellotorniin luotiin helppokulkuiset rampit, ja siitä löytyy nykyisin myös hissi.

San Giorgio Maggiore – ulkopuoli ja sisätilat

Basilikakirkon hohtavan valkoinen julkisivu edustaa Palladion ratkaisua siihen vaikeuteen, jonka klassisen temppelifasadin soveltaminen kristinuskon kirkkoon oli perinteisesti luonut, korkeine keskuslaivoineen ja mataline sivukäytävineen.

Palladion ratkaisu päällekkäinasetti kaksi fasaadia, yksi leveällä päätykolmiolla ja arkkitraavilla, yltäen keskuslaivan ja molempien sivukäytävien yli, tuettuna yhdellä pilasteririvillä, ja toinen kapeammalla päätykolmiolla päällekkäinasetettuna suurikokoisilla pylväillä korkeiden jalustojen päällä.

Tämä ratkaisu on samanlainen Palladion aikaisempaan julkisivuun San Francesco della Vignassa, jossa kirkon muut osiot olivat Sansovinon käsialaa.

Keskusportaalin molemmilta puolilta löytyvät patsaat Pyhälle Yrjölle sekä Pyhälle Tapanille, joille kirkko on myös omistettu.

Basilika on sisätiloiltaan erittäin valoisa, massiivisten pylväiden ja pilasterien profiloimana tilana valkopintaisilla, koristamattomilla seinillä. Sisätilat yhdistävät pitkän basilika keskilaivan ristinmuotoiseen suunnitelmaan poikkilaivoilla.

San Giorgio Maggiore sisätilat

Kaksi erittäin suurikokoista Tintoretton ehtoolliseen liittyvää maalausta (“Viimeinen ehtoollinen” sekä “Mannan putoaminen”) sijaitsevat molemmilla puolilla presbyteeriota, josta ne voidaan nähdä alttarikaiteelta käsin. Cappella dei Morti (“kuolleiden kappeli”) osio sisältää myös Jacopo Tintoretton teoksen, “Kristuksen hautaus”.

Toisin kuin monissa muissa venetsialaisissa kirkoissa, benediktiiniläismunkit eivät myyneet kirkon kappeleita merkittävien perheiden koristeltavaksi mieleisikseen, poikkeuksena rajatussa määrin valitut kirkon alttarit.

Näistä poikkeustapauksista pääalttarista oikealle olevan kappelin alttari kuului Bollani-perheelle, jonka Domenico Bollani oli toiminut Englannin kuningas Edward VI:lle vuonna 1547, ja hänestä tuli myöhemmin piispa. Alkuperäinen maalaus Bollani-alttarilla korvattiin vuonna 1708 nykyisellä Sebastiano Riccin teoksella “Neitsyt ja lapsi pyhimysten kanssa”.

Pääkuoresta vasemmalle oleva alttari oli puolestaan Morosinin perheen vastuulla. Alttari on omistettu Pyhälle Andreakselle ja sen alttaritauluna on Jacopo & Domenico Tintoretton teos “Noussut Kristus ja Pyhä Andreas”, josta voi erottaa hahmoina myös Vincenzo Morosinin ja tämän perheenjäseniä.

Keskilaivasta ensimmäinen alttari oikealle on Jacob Bassanon teos “Lammaspaimenten palvonta”, kun taas vasemmalta löytyy “Pyhän Lucian liikkumattomuuden ihme”, tekijänä Leandro Bassano.