Tukholman kaupungin maanalainen

Tukholman metro, eli kaupungin yhteensä 100 asemaa sisältävä ja 105,7 km pituinen maanalainen on yksi alueen tärkeimmistä liikennepalveluista, jota käyttää päivittäin keskimäärin 898 630 matkustajaa.

Ensimmäinen metron linja avattiin vuonna 1950, ja nykyään sen 100:sta käytössä olevasta asemasta 47 on maanalaisia ja 53 maan päällä.

Tukholman maanalainen

Linjoja systeemistä löytyy kolme (Vihreä, Punainen, ja Sininen), joista kukin matkaa Tukholman kaupungin ydinkeskustan läpi.

Kuljetusmuotona metro on alueen eri vaihtoehdoista yksi suosituimmista, ja vuositasolla sitä käyttääkin noin 328 miljoonaa matkustajaa.

105,7 kilometriä pitkän maanalaisen verkoston omistaa Stockholman kunta, Storstockholms Lokaltrafik (SL) yhtiön kautta. Varsinaista metron toimintaa pyörittää alihankkijana MTR Corporation.

Maanalaisen verkosto

Yhteensä Tukholman metroon kuuluu 100 asemaa. Yksi asema, Kymlinge, rakennettiin, mutta sitä ei ikinä otettu käyttöön. Lisäksi yksi asema on poistettu käytöstä ja purettu tarpeettomana.

Skarpnäck maanalaisen asema Tukholma

Bagarmossenin vanha maanpäällinen asema purettiin ja korvattiin uudella maanalaisella asemalla, ennen metron laajennusosaa Skarpnäckin asemalle saakka.

Tehokkaan toimintansa ohella Tukholman metro tunnetaan sen asemiensa koristeluista, joka on johtanut niiden kutsumiseen jopa nimellä “maailman pisin taidegalleria”.

Tenstan maanalaisen asema Tukholma

Tosin osa asemista (etenkin Sinisen linjan osalta) on jätetty paljaan kallioperän kuntoon, viimeistelemättömänä ja karkeana, vaikkakin nämä kalliomuodostelmat ovat paikoittain myös osa asemien koristeluja.

Erikoisista koristeluista esimerkkinä on mm. Rissnen asemalla oleva, maapallon sivilisaatioiden historiasta kertova informatiivinen seinäfresko, joka kulkee asemalaiturin molemmilla puolilla.

Maanalaisen linjat

Nykyisten maanalaisen linjojen titteleistä “sininen linja” jne. ovat olleet käytössä myöhäiseltä 1970-luvulta alkaen, ja virallisesti vasta 1990-luvulta.

Tukholman maanalainen kartta

Nämä nimitykset tulivat tuolloin siitä faktasta, että “sinisen linjan” junat operoivat uudemmilla sinisiksi maalatuilla vaunuilla, kun taas “vihreän linjan” toiminta pohjautui vanhempaan, alkuperäisen vihreän väriseen vaunukantaan.

Toisaalta järjestelmässä ei ollut ikinä käytössä punaiseksi maalattuja junia, vaan punainen (alunperin oranssi) valittiin kolmannen linjan nimeksi ja väriksi erottamaan sen kahdesta aikaisemmasta linjasta reittikartoissa.

Vihreä linja (virallisesti Tunnelbana 1 tai “Metro 1”) omaa 3 linjanumeroa sekä 49 asemaa: 12 maanalaista (yhdeksän betonista, kolme peruskallioon valmistettua) ja 37 maanpäällistä asemaa.

Linja, jolta löytyy rataa yhteensä 41 256 metrin verran, avattiin lokakuun 1, 1950 (Slussenin ja Hökarängenin asemien välillä).

Linjaa käyttää nykyisin arkipäivittäin noin 451 000 matkustajaa sekä 146 miljoonaa matkustajaa vuositasolla.

Punainen linja (Tunnelbana 2) sisältää 2 linjanumeroa ja 36 asemaa: 20 maanalaista (neljä betonista & 16 peruskallioon rakennettua) sekä 15 maanpäällistä asemaa.

Linjalla on rataa yhteensä 41 328 metrin verran.

Linja, joka avautui asiakkaille huhtikuun 5, 1964, on arkipäivinä noin 394 000 matkustajan käytössä (128 miljoonaa matkustajaa vuositasolla).

Sininen linja (Tunnelbana 3) on 2 linjanumeron & 20 aseman kokoinen: sisältäen 19 maanalaista (kaikki peruskallioon toteutettuna) sekä yhden maanpäällisen aseman.

Linjalta löytyy pituutta yhteensä 25 516 metrin verran.

Sininen linja on järjestelmän uusin, sillä se avautui elokuun 31, 1975. Sitä käyttää arkipäivisin noin 171 000 matkustajaa, tai vuositasolla noin 55 miljoonaa asiakasta.

Junat operoivat maanalaisen järjestelmässä klo 05 – 01 välisenä aikana, sekä pidennettyinä yöajan operointiaikoina perjantaisin ja lauantaisin.

Kaikilla linjoilla kulkee junia 10 minuutin välein päivä-aikaan, harvennettuna joka 15 minuuttiin varhaisen aamun ja myöhäisen illan aikana, ja joka 30 minuuttiin yöaikaan.

Ruuhka-aikoina järjestelmään lisätään ylimääräisiä vuoroja, jolloin junia kulkee väliä 5-6 minuutin välein useimmilla asemilla, ja 2-3 minuutin välein systeemin keskeisimpien asemien suhteen.

Metrosta löytyy neljä eritasoliittymää (asemat “T-Centralen”, “Slussen”, “Gamla Stan” ja “Fridhemsplan”) ja siltä puuttuvat toisaalta ympyränmuotoista rataa (tai edes osittain ympyränmuotoista rataa) matkaavat linjat.

Suurin osa (isolla marginaalilla) asemista sijaitsee Tukholman lähiöiden alueella.

Historiallisesti metrojärjestelmässä oli käytössä ylimääräisiä linjanumeroita vuoroille, jotka operoivat joko vain osalla linjaa tai vain ruuhka-aikoina.

Esimerkiksi linjanumeroa 23 käytettiin ruuhkavuorona linjalle 13, toimien 1970-luvun aikana Sätran ja Östermalmstorgin aseman välillä, sekä 1990-luvun kuluessa välillä Norsborg – Mörby Centrum.

Maanalaisen käyttämä vaunuteknologia

Tukholman maanalainen käyttää kahden tyyppistä vaunukalustoa.

Näistä uudempia ovat ns. C20-vaunut, kun taas vanhempaa vaunukalustoa, C1-C15-tyypin vaunuja, kutsutaan Cx-junanvaunut yhteisnimityksellä.

Tyypillinen kokoonpano junavuoroille koostuu kahdesta tai kolmesta C20 junanvaunusta, tupla-tai tripla kokoonpanossa (yhteensä kuusi tai yhdeksän vaunua), tai vaihtoehtoisesti kuudesta / kahdeksasta Cx-tyypin vaunusta.

Täysipituinen juna – koostuen kolmesta C20- tai kahdeksasta Cx-vaunusta – on pituudeltaan noin 140 metriä, mahduttaen kerrallaan kyytiin noin 1250 matkustajaa, joista noin 380:lle on istumapaikat.

Sininen linja sekä Punainen linja (Stadio-Mörby Centrum linjalla) rakennettiin pidemmillä laitureilla varustettuna, mahdollistaen kymmenestä Cx-vaunusta koostuvien junien käytön.

Kun C20-tyypin vaunut otettiin käyttöön, selvisi, että neljästä C20-vaunusta koostuvat junat eivät kuitenkaan mahtuneet täysin näille asemalaitureille.

Järjestelmän käytössä on yhteensä 271 C20-vaunua sekä 250 Cx-vaunua.

Vihreä linja käyttää vain uudempia vaunuja, ja niitä käytetään useimmiten myös Punaisella ja Sinisellä linjalla.

Tästä huolimatta, etenkin ruuhka-aikoina ja lyhemmillä linjoilla, vanhat vaunut ovat edelleen yleinen näkymä.

Vanhantyyppisistä junanvaunuista C6, C14, ja C15 ovat edelleen käytössä olevia malleja, joista C6 luokkaa operoidaan punaisella linjalla ja C14/C15 sinisellä linjalla.

C14/C15 vaunuja tosin käytetään silloin tällöin myös punaisella linjalla.

Kaikki junat pitävät peruspaikkanaan Hammarbyn, Högdalenin, ja Vällingbyn junavarikkoja linjoilla 17, 18 & 19, Nybodan junavarikkoa linjoilla 13 & 14, kuin myös Rissnen junavarikkoa linjoilla 10 & 11.

Historiallisesti kaupungin metron toiminta konvertoitiin raitiovaunuliikenteestä, ja osia vanhoista sektioista operoitiinkin alunperin muutaman vuoden ajan raitiovaunuilla.

Junakaluston nimitykset tulevatkin tästä taustasta, jossa A -luokan vaunut ovat motorisoituja raitiovaunuja, B -luokka kuuluu moottorittomille raitiovaunuille (trailereille) ja C -luokka sisältää metrovaunut.

Alanimitys Cx viittaa kaikkiin vanhantyyppisiin – C1-C15 – metrovaunuihin.

Cx-vaunu Tukholman metro

Näistä edelleen käytössä olevat vaunutyypit ovat tosin vain C6, C14 ja C15.

Ne ovat 17,32 m – 17,62 m pituisia, 2,8 m leveitä, 3,70 m – 3,78 m korkeita, sekä 23 – 29 tonnia painavia.

Kukin vaunuista sisältää istumapaikkoja 48 matkustajalle, sekä 108 – 110 seisomapaikkaa.

Vanhantyyppiset Cx-vaunut rakennettiin 1970-ja 1980-luvuilla Tukholman maanalaisen käyttöön.

Uudemmat C20 vaunut ovat tyypiltään tupla-nivellettyjä, 46,5 m pituisia, 2,9 m leveitä, 3,8 m korkuisia, ja ne painavat 67 tonnia.

Tukholman metron C20 junanvaunu

Vaunut käyttävät vain neljää teliä, kaksi keskiosan alla, ja yksi kummankin vaunun päädyn yhteydessä.

C20 vaunuun mahtuu maksimissaan 126 matkustajaa istuinpaikoille, ja 288 seisomapaikoille.

Nämä vaunut rakennettiin Tukholman metron käyttöön vuosina 1997-2004, ja ensimmäinen niistä otettiin käyttöön vuoden 1998 aikana.

Linjoilla on käytössä myös yksi prototyypin C20F vaunu.

Tämä prototyyppi rakennettiin Bombardier Transportationin yhtiön FICAS teknologiaan perustuen, omaten kevyemmän rakenteen, ohuemmat sivuseinät, ja enemmän matkustajatilaa verrattuna tavalliseen C20 vaunuun.

C20F:stä löytyy lisäksi matkustajatilojen ilmastointi, kun taas perus-C20 sisältää ilmastoinnin vain kuljettajan ohjaamossa.

Vaunuluokka C20F painaa 65 tonnia, ulkoisten mittojen ollessa samat kuin perinteisen C20 vaunun.

C20F:ssä on saman verran istuimia kuin C20-vaunuissa, mutta seisomapaikkoja on enemmän, yhteensä 323:lle matkustajalle.

Tulevasta kehityksestä metrovaunujen suhteen luvassa on C30-vaunutyyppi, jotka otetaan käyttöön punaisella linjalla vuodesta 2016 eteenpäin.

C30-luokan vaunut, joita otetaan käyttöön yhteensä 80 ensimmäisessä vaiheessa uudistusta, tulevat maksamaan metro-organisaatiolle noin 2-3 miljardia Ruotsin kruunua.

Metron infrastruktuuri ja turvallisuus

Tukholman metro toimii sähköisesti hyödyntäen kolmatta ratakiskoa, nominaalisen operointijännitteen ollessa 650 V DC linjoilla 13, 14, 17, 18 ja 19, sekä 750 V DC linjoilla 10 & 11.

Liljeholmenin asema Tukholman maanalainen

Metron maksiminopeutena on 80 km/h punaisella ja sinisellä linjalla, sekä 70 km/h vihreällä linjalla (50 km/h asemalaitureiden ohi).

Junien maksimikiihtyvyytenä ja -hidastuvuutena on 0,8 m/s.

Syynä vihreän linjan alempiin maksiminopeuksiin ovat jyrkemmät kurvit, johtuen sen rakentamisesta lähelle ydinkaupungin katuja ja infrastruktuureja, kun taas myöhemmät linjat toteutettiin syvemmälle näiden ongelmien välttämiseksi.

Maanalaisessa on toiminnassa kaksi turvajärjestelmää: vanhempi Union Switch & Signalin valmistama järjestelmä, jota käytetään punaisella ja sinisellä linjalla, sekä uudempi Siemensin valmistama autopilotti-järjestelmä vihreällä linjalla.

Mahdollistaakseen lähellä toisiaan kulkevien junien käytön korkealla turvallisuusasteella, Tukholman metro käyttää jatkuvaa signaalijärjestelmää, joka lähettää informaatiota yhtä mittaa junan turvajärjestelmälle.

Signaali tulee järjestelmään junaradan raiteilta – kahden etuosaan (ensimmäisen etuakselin eteen) asetetun antennin avulla – jota verrataan dataan junan nopeudesta.

Jos junan nopeus ylittää sille määritellyn sallitun maksiminopeuden, turvajärjestelmä toteuttaa automaattisen jarrutuksen.

Kuljettaja saa informaatiota tästä nopeusmaksimista ohjaamossa olevan näytön kautta.

C20-vaunuissa ja uudella signaalijärjestelmällä varustetuissa vihreän linjan Cx-vaunuissa tämä tarkoittaa punaisella maksiminopeuden ilmaisimella (nuolella) varustettua nopeusmittaria.

Perinteisissä Cx-luokan vaunuissa sallitut maksiminopeudet näkyvät ohjaamossa kolmena nopeuden valoindikaattorina (korkea, keskitaso, alhainen).

Turvajärjestelmä sallii kahden junan tulla toisiaan lähelle, mutta estää törmäysten tapahtumisen yli 15 km/h suuruisilla nopeuksilla.

Moderneimmat käytössä olevista järjestelmistä varmistavat myös, että junat eivät ohita metrojärjestelmän osana olevia aktiivisia stop-signaaleita.

Toinen moderni lisä on automaattinen junan operointijärjestelmä, joka auttaa kuljettajaa kuljettamalla junaa automaattisesti.

Kuljettaja on tässä apujärjestelmässä edelleen kuitenkin vastuussa ovien kontrolloinnista sekä junan laiturilta lähtöhetken valinnasta.

Ensimmäinen näistä automaattisista ohjausjärjestelmistä asennettiin vihreälle linjalle myöhäisen 1990-luvun aikana.

Turvajärjestelmien uudistuksiin kuuluu myös punaisella linjalla vuonna 2014 käyttöönotettu, Ansaldo STS:n valmistama junakontrolli-systeemi.

Tukholman metron historia

Päätös Tukholman maanalaisen rakentamisesta tehtiin vuonna 1941.

Tätä seuranneina vuosina, ja useissa tapauksissa jo aiemmin, osa reiteistä rakennettiin lähes metron standardeihin, mutta niitä operoitiin raitiovaunulinjoina.

Näihin linjoihin kuuluivat Kristineberg-Islandstorget, Slussen–Blåsut (mukaanlukien vanhin tunneli Slussen–Skanstull vuodesta 1933) sekä Telefonplan–Hägerstensåsen.

Tunnelbanabygget Tukholman metro

Ensimmäinen osa varsinaisesta metrojärjestelmästä avattiin lokakuun 1, 1950, välillä Slussen – Hökarängen, joka muutettiin raitiovaunukäytöstä metroksi.

Seuraavana vuonna – 1951 – avattiin toinen osa, Slussenin ja Sturebyn välillä (joka oli myös ollut aiemmin raitiovaunuliikenteen käytössä).

Vuoden 1952 aikana avautui järjestelmän toinen linja, joka toimi Hötorgetilta Tukholman läntisiin lähiöihin.

Nämä kaksi erillistä osiota yhdistettiin vuonna 1957, T-Centralen aseman sekä vanhankaupungin (Gamla Stan aseman) kautta, muodostaen nykyisin vihreänä linjana tunnetun väylän ytimen.

T-Centralen aseman avaus vuonna 1957 Tukholman metro

Vihreää linjaa laajennettiin vähä vähältä periodin 1950-1960 yli.

Punainen linja avautui asiakkaille vuonna 1964, toimien T-Centralen asemalta Liljeholmenin yli, ja päättyen Fruängeniin ja Örnsbergiin (joista molemmat sijaitsevat lounaisessa).

Myös punaista linjaa laajennettiin pienissä osissa aina vuoteen 1978 saakka.

Kolmas ja viimeinen järjestelmä, Sininen linja, avautui vuonna 1975, kahdella linjalle kaupungin keskustasta luoteeseen päin.

Vuosien yli Tukholman rakennusmääräykset olivat muuttuneet huomattavasti ankarammiksi, joka johti siihen, että uudemmat metron osiot sisältävät huomattavasti enemmän tunneleita kuin vanhat sektiot, ja Sininen linja koostuu lähes yksinomaan tunneleista.

Koko metrojärjestelmän uusin lisäys, Skarpnäckin asema, avautui matkailijoiden käyttöön vuonna 1994.